Tuohon aikaan 70-luvulla, ei huolehdittu siitä, että kaikille oppivelvollisuuden päättäneille olisi joku paikka minne mennä koulun jälkeen. Nykyään sentään edes yritetään hankkia opiskelu- tai harjoittelupaikka. Minun vanhempani hankkivat minulle harjoittelupaikan suhteilla.

Menin päiväkotiin harjoittelijaksi. En olisi halunnut. En olisi halunnut mennä yhtään minnekäään. Pelkäsin kaikkea. En uskaltanut mennä edes kaupungille yksin. Roskapussin vieminenkin pelotti. Ja minä jouduin menemään päiväkotiin harjoittelijaksi. Pelkäsin jopa lapsia. Ja niitä hoitajia. Lasten vanhepia. Olin ihan paniikissa. Muistan kuinka yritin miettiä, mitä päiväkodissa tehdään. Ja huonostihan tuota osastin kuvitella, kun en itse ollut koskaan päiväkodissa ollut. No, pelkäsin mennä sinne niin hirveästi, että kun olisi pitänyt mennä, sairastuin. Elimistön suojamekanismi toimi alkukantaisella tavalla. Minulle tuli angiina. Ajattelin, että ihanaa, nyt minun ei tarvitse mennä, mutta työsuhteen alku vain siirtyi viikolla. Olin niin nyssy, että en uskaltanut sanoa vanhemmilleni, että minähän en mene. Joten siis menin.

Onneksi päiväkodin johtajatar oli ihan unelma-tyyppi. Iäkäs vanhapiika, anatanut koko elämänsä lapsille, joten hän otti minut sydämellisesti vastaan ja neuvoi ja opasti. Viihdyin sen talven ihan mukavasti, vaikka pelkäsin ja jännitin koko ajan kaikkea. Sitten kun hajoittelujakso päättyi äiti hankki minulle päiväkotiapulaisen paikan. Enkä taaskaan saanut sanottua, että minähän en mene, kun olen niiin nyssy ja paniikissa koko ajan. Joten menin.

Mutta siinä päiväkodissa ei enää ollutkaan niin mukavaa henkilökuntaa. En saanut sydämellistä vastaanottoa. Pelkäsin, jännitin. En osannut puhua henkilökunnan kanssa mitään, olin aivan lukossa. Hain turvaa lapsista, leikin ja juttelin heidän kanssaaan. Ja sehän oli tietysti plussaa. Mutta henkilökunnassa oli pari inhottavaa hoitajaa, jotka yrittivät saada minut pois päiväkodista, koska en puhunut heille enkä kenellekään muullekaan aikuiselle. Jouduin vaihtamaan osastoa.

Minut siirrettiin vauvalaan päiväkodin johtajattaren ja iäkkään lastenhoitajan työpariksi. He olivat mukavempia ja osasivat jollain tavalla auttaa minua puhumattomuuteni kanssa. Lastenhoitaja sai yhden pienen pojan pitämään minusta ja hänestä tuli minun poikani, se toi elämääni uskoa ja rohkeutta, ja olin jopa onnellinen tuon vuoden.

Muistan työmatkat jotka olivat ihan helvettiä, jouduin kulkemaan tietenkin bussilla ja riippuen työvuoroista toinen noista inhottavista hoitajista tuli samalla bussilla. Hän tuli aina istumaan minun viereeni, emmekä puhuneet mitään. Se oli niin painostavaa, että en tiedä miten kestin sen. Olin todella ahdistunut.