Tuohon aikaan 70-luvulla, ei huolehdittu siitä, että kaikille oppivelvollisuuden päättäneille olisi joku paikka minne mennä koulun jälkeen. Nykyään sentään edes yritetään hankkia opiskelu- tai harjoittelupaikka. Minun vanhempani hankkivat minulle harjoittelupaikan suhteilla.

Menin päiväkotiin harjoittelijaksi. En olisi halunnut. En olisi halunnut mennä yhtään minnekäään. Pelkäsin kaikkea. En uskaltanut mennä edes kaupungille yksin. Roskapussin vieminenkin pelotti. Ja minä jouduin menemään päiväkotiin harjoittelijaksi. Pelkäsin jopa lapsia. Ja niitä hoitajia. Lasten vanhepia. Olin ihan paniikissa. Muistan kuinka yritin miettiä, mitä päiväkodissa tehdään. Ja huonostihan tuota osastin kuvitella, kun en itse ollut koskaan päiväkodissa ollut. No, pelkäsin mennä sinne niin hirveästi, että kun olisi pitänyt mennä, sairastuin. Elimistön suojamekanismi toimi alkukantaisella tavalla. Minulle tuli angiina. Ajattelin, että ihanaa, nyt minun ei tarvitse mennä, mutta työsuhteen alku vain siirtyi viikolla. Olin niin nyssy, että en uskaltanut sanoa vanhemmilleni, että minähän en mene. Joten siis menin.

Onneksi päiväkodin johtajatar oli ihan unelma-tyyppi. Iäkäs vanhapiika, anatanut koko elämänsä lapsille, joten hän otti minut sydämellisesti vastaan ja neuvoi ja opasti. Viihdyin sen talven ihan mukavasti, vaikka pelkäsin ja jännitin koko ajan kaikkea. Sitten kun hajoittelujakso päättyi äiti hankki minulle päiväkotiapulaisen paikan. Enkä taaskaan saanut sanottua, että minähän en mene, kun olen niiin nyssy ja paniikissa koko ajan. Joten menin.

Mutta siinä päiväkodissa ei enää ollutkaan niin mukavaa henkilökuntaa. En saanut sydämellistä vastaanottoa. Pelkäsin, jännitin. En osannut puhua henkilökunnan kanssa mitään, olin aivan lukossa. Hain turvaa lapsista, leikin ja juttelin heidän kanssaaan. Ja sehän oli tietysti plussaa. Mutta henkilökunnassa oli pari inhottavaa hoitajaa, jotka yrittivät saada minut pois päiväkodista, koska en puhunut heille enkä kenellekään muullekaan aikuiselle. Jouduin vaihtamaan osastoa.

Minut siirrettiin vauvalaan päiväkodin johtajattaren ja iäkkään lastenhoitajan työpariksi. He olivat mukavempia ja osasivat jollain tavalla auttaa minua puhumattomuuteni kanssa. Lastenhoitaja sai yhden pienen pojan pitämään minusta ja hänestä tuli minun poikani, se toi elämääni uskoa ja rohkeutta, ja olin jopa onnellinen tuon vuoden.

Muistan työmatkat jotka olivat ihan helvettiä, jouduin kulkemaan tietenkin bussilla ja riippuen työvuoroista toinen noista inhottavista hoitajista tuli samalla bussilla. Hän tuli aina istumaan minun viereeni, emmekä puhuneet mitään. Se oli niin painostavaa, että en tiedä miten kestin sen. Olin todella ahdistunut.

Kun se oppikoulu meni ihan persiilleen, niin eihän minulla ollut mitään tietoa mitä teen oppivelvollisuuden suorittamisen jälkeen. Olin 15 vuotias eikä minulla ollut mitään suunnitelmia. Muistan kuitenkin, kuinka odotin, että koulu loppuu. Viimeisenä vuonna kaverit alkoiva jakautua sen mukaan, kuka oli menossa lukioon ja kuka minnekin. Ja kun minä en ollut menossa minnekään, olin yksin.

Olisin halunnut kartan piirtäjäksi. Mitä sen nyt sitten ikinä takoittikaan käytännössä. Mutta koska ammatissa puhuttiin piirtämisestä, niin se kiinnosti. Piirustus oli koulussa 10. Eli se oli ainut asia mikä toi jonkinlaista tyydytystä elämääni koulussa.

Olin varmaan masentunut jo oppikoulussa. Välillä minulla oli kavereita, mutta aina ei ollut. Meidän luokalla kaverit vaihtuivat aina välillä, ja joskus kävi niin, että jäitkin ilman kaveria. Ja se oli kyllä hirmuisen kurjaa. Muistan yhden liikuntatunnin, kun luokan tytöt jaettiin sillä systeemillä, että kaksi tyttöä sai vuorotellen valita yhden oppilaan kerrallaan ja kun minä jäin viimeiseksi. No, se oli se yksi kerta, mutta sen on jäänyt pysyvästi mieleeni. Kukahan joutui kokemaan tuon monta kertaa? Olin onneksi liikunnallinen, joten muilla kerroilla minut valittiin aikaisemmin ja joskus jopa ihan alkupäässä. 

 

 

Tervetuloa uuteen blogiini. Minä olen se masentunut 50 vuotta täyttänyt nainen ja tulen kertomaan tässä blogissani välillä yksityskohtaisestkin elämästäni masennuksen kanssa. No, katsotaan mitä tästä muotoutuu. Varmaan tulee historiaakin kerrottua välillä, että joku ymmärtäisi mistä tämä kaikki johtuu. Vaikka aina en ymmärrä sitä itsekään, vaikka kovasti yritän analysoida itseäni ja mieltäni.

 

Kuvittelen, että kaikki perusta tälle minun masennukselleni on luotu jo lapsuudessani. Olen nelihenkisen perheen kuopus. Veljeni oli ja on edelleen minua neljä vuotta vanhempi. Minulla oli isä, joka kuoli heinäkuussa ja äiti joka toimi isäni omaishoitajana muutaman vuoden ennen isän kuolemaa. Ehkä juuri tuo isän kuolema on saanut nämä ajatukset tulemaan pihalle sisuksistani. Nyt on tavallaan helpompi sanoa, että isäni ei hyväksynyt minua koskaan. Ehkä syy oli se, että olin tyttö. Tai mikä sitten ikinä olikaan. Olin aina henkisesti heitteillä.

Ihme ettei äitini puuttunut siihen ikinä. Ja lopulta äitinkin hylkäsi minut henkisesti. Se tapahtui joteinkin asteittanoin.  Se tapahtui kun menin oppikouluun 10 vuotiaana. Olin siis kovin nuori. Kansakoulun kävin äitini avustuksella. Eli siis tein läksyt keittön pöydän ääressä. Äiti auttoi ja kuulusteli läksyt. Pärjäsin koulussa keskitasoisesti tai vähän sen yli. Mutta kun menin oppikouluun, äiti sanoi että nyt voin alkaa tehdä läksyt omassa huoneessani. Ja siihen loppui minun läksyjen teko. En ollut kypsä tekemään läksyjä yksin. Olen jopa miettinyt, että onko päässäni joku vika, kun en kyennyt. Noo, joka tapauksessa tuo oppikoulu tuli käytyä rimaa hipoen. Kahtena tai kolmena kesänä sain ehdot, jotka suoritin ja sain ihan hyvän numeron ehtolaiskuulusteluista. Siis ehkä kykyä olisi ollut, jos jostain olisi tullut tukea ja motivointia. Tiedä häntä.

En aio kyllästyttää teitä heti alkuunsa kirjoittamalla koko historiani tähän alkuun. Yritän ripotella sitä sinne tänne, päivienne iloksi.

Tällä hetkellä olen siis sairauslomalla, koska väsähdin taas. Olen ollut nyt viikon kotona huilaamassa, ja huomenna on taas lääkäri, joka toivottavasti kirjoittaa pitkän sairausloman. Sillä en minä jaksa taas yhtään mitään. Vanha historiani toistaa itseään. Väsähdin. En jaksa keksittyä. Väsyttää. Nukun 12 tunnin yöunia ja päiväunet päälle.

Koettakaa kestää kanssani. Tai sitten ei, jos ette tahdo. Valinta on täysin teidän. Palaan tänne toivottavasti pian. Tämä kirjoittaminenhan on terapiaa minulle, toivottavasti vaikka vertaistukea jollekulle masentuneelle.

 

.